Laki lasten päivähoidosta tuli voimaan 50 vuotta sitten, aprillipäivänä 1973. Lain mukaan kunnassa tuli olla tarjolla päivähoitoa siinä laajuudessa ja sellaisin toimintamuodoin kun kunnassa oli tarvetta.

Lain määräys alkoi toteutua vasta kun ns. subjektiiviset päivähoito-oikeudet tulivat voimaan v.1990 alle kolmevuotiaiden lasten osalta ja v.1996 yli kolmevuotiaiden lasten osalta. Olemassa lienee vieläkin kuntia, joissa on vaikeuksia toteuttaa lasten oikeutta sekä päivähoitoon että pedagogiseen varhaiskasvatukseen.

Viidenkymmenen vuoden aikana lakiin lasten päivähoidosta on tehty kymmenittäin muutoksia. Viimeisimmät muutokset ovat vuodelta 2015 ja 2018. Näiden myötä lasten päivähoito hävisi terminä ja alettiin puhua varhaiskasvatuksesta.

Varhaiskasvatuslain mukaan varhaiskasvatuksella tarkoitetaan suunnitelmallista, tavoitteellista toimintaa, jossa korostuu pedagogiikka. Tavoite perustuu sekä kansallinen että kansainvälinen tietoon ja tutkimukseen lasten kehityksestä ja oppimisesta. Laadukkaalla varhaiskasvatuksella on merkittävä rooli lapsen oppimispolulla.

Varhaiskasvatuksen kehittäminen siirrettiin pois sosiaalitoimesta osaksi opetusministeriön hallintoa ja kehittämistyötä vuonna 2013. Suomi teki tämän päätöksen yhtenä viimeisimmistä Euroopan maista. Päätöksellä varhaiskasvatus vahvistettiin osaksi kasvatus- ja koulutusjärjestelmäämme.

Henkilöstö on varhaiskasvatuksen laadun tärkein voimavara

” Kyllä siellä päiväkodissa pärjää kumpareitten laittajana pienemmälläkin koulutuksella. Henkilöstön koulutusvaatimukset voi alentaa.” Näin totesi minulle eräs poliitikko vaalitilaisuudessaan.

Tässä toteamuksessa on monta virhettä. Puhuja ei tiedä mikä on varhaiskasvatuksen tavoite ja tehtävä. Kumpparit pitää sateella toki laittaa mutta lapsilla on oikeus suunnitelmalliseen ja tavoitteelliseen toimintaan. Toisaalta puhuja ei tiedä mitä pitää sisällään varhaiskasvatus. Se on oppimisen elämyksiä, musiikkia, taidetta, liikuntaa, kirjallisuutta, teatteria jne. Siksi varhaiskasvatuksen opettajan sekä lastenhoitajan tehtäviin tarvitaan vahvaa osaamista, koulutusta, joka perustuu tutkimustietoon.

Tiedotusvälineissä puhutaan varhaiskasvatuksen kriisistä. Tällä tarkoitetaan alaa vaivaavaa henkilöstöpulaa. Koulutetun henkilöstön tarve on suuri, erityisesti pääkaupunkiseudulla. Syitä on monia. Koulutustarve jäi laskematta 2000-luvun alussa. Samoin unohtui laskelmat varhaiskasvatukseen osallistumisasteen noususta. Pohtimatta jäi, miten varmistetaan henkilöstön pitovoima ja rekrytointi. Henkilöstöä vie alalta pois myös työn vähäinen arvostus – kumppareiden laittajana.

Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee, totta. Ettei virheet toistuisi niin nyt tarvitaan varhaiskasvatukselle pitkän linjan kehittämissuunnitelma, vähintään vuoteen 2030 asti, jopa pidemmälle. Tähän uuden eduskunnan ja hallituksen on ryhdyttävä.

Ritva Semi
varhaiskasvatuksen asiantuntija