1800-luku oli nationalismin nousun kautta. Silloista nationalismia voi pitää edistyksellisenä voimana, joka useimmiten oli liberaalien ja demokraattien liittolainen. Sen vihollisia eivät olleet niinkään muut kansakunnat kuin taantumukselliset ruhtinaat ja vanhoilliset byrokraatit kuningashuoneiden ristisiittoisessa ja sujuvasti puolta vaihtavien ammattisotilaiden maailmassa.

Ennen maailmansotaa ja sen aikana oli mahdollista ja monille luonnollista yhdistää demokraattinen nationalismi sellaisen internationalismin kanssa, joka halusi antaa samanlaisen mahdollisuuden itsemääräämisoikeuden toteuttamiseen kaikille maailman kansoille. Vielä maailmansodan aikana tämä oli yhteistä useimmille nationalistisille liikkeille. Mutta sodan jälkeen nationalismi kaapattiin pian rujojen autoritaaristen johtajien ja fasististen liikkeiden käyttöön. Nämä olivat valmiita ajamaan omia nationalistisia pyrkimyksiään muiden vähempiarvoisiksi katsomiensa kansojen kustannuksella.

Kun nationalismi nyt jälleen nostaa päätään tapahtuu se maailmassa, jossa kasvanut maailmanlaajuinen keskinäisriippuvuus on tehnyt kaikista nationalistisista pyrkimyksistä toimimattomia, kalliita ja vaarallisia. Useat tällaisista oikeistopopulismin edustajista eivät välitä peitellä sukulaisuuttaan rasimin ja fasismin kanssa.

Maailma on toisen maailmansodan jälkeen pitkään kasvanut yhteen ja keskinäisriippuvuus niin hyvässä kuin pahassa on kasvanut. Tätä kutsutaan myös globalisaatioksi. Kansainvälisen työnjaon syventyminen ja kansainvälisen kaupan kasvu on monin tavoin kasvattanut vaurautta ja hyvinvointia maailmassa. Mutta lista globalisaation myötä kärjistyneistä ongelmista on myös pitkä. Ensimmäisenä on mainittava se, miten kasvanut vauraus on jakaantunut aikaisempaa epätasaisemmin. Sekä tulo- että vielä enemmän varallisuuserot ovat kaikkialla kasvaneet, räikeimmin maailmassa Yhdysvalloissa ja Euroopassa Englannissa. Markkinayhdentymiseen perustunut globalisaatio on myös murentanut luottamusta demokratiaan kun päätöksenteon on koettu loittonevan kansallisilta päättäjiltä jonnekin missä anonyymit markkinavoimat ja ilman demokraattista vastuuta toimivat tekijät päättävät asioista.

Reaktiona kaikkeen tähän on ollut nationalismin nousu. Sitä edustavat esimerkiksi oikeistopopulistit ”rajat kiinni”-vaatimuksineen, joita perustellaan maahanmuuttajien ja turvapaikan hakijoiden niin hyvinvointiin kuin kansalliseen identiteettiin kohdistamalla uhalla. Sitä edusti yhtä lailla brexit-kampanjointi kuin Trumpin republikaanien Amerikka Ensin-retoriikka. Viimeaikaiset vaalitulokset niin Ranskasta, Ruotsista kuin Italiasta vahvistavat, ettei nationalististen populistien vetovoima ole ainakaan ehtynyt.
Venäjän vuosi sitten helmikuussa aloittama imperialistinen valloitussota Ukrainaa vastaan tekee siitä nyt nationalismin vaarallisimman edustajan. Kiinan uhittelu Taiwania kohtaan vahvistaa odotuksia, että se voi olla seuraava valloitussodan käynnistäjä.

Venäjän käynnistämän tuhoamissodan laskematon seuraus on, että se on nyt yhdistänyt maailmassa laajalti ne valtiot, jotka eivät hyväksy sotimalla hankitun ja väärennetyillä ”kansaäänestyksillä” vahvistetun ryöstösaaliin liittämistä Venäjään. Toisaalta Venäjän käytös on myös nostattanut sen vihollisinaan pitämissä valtioissa nationalistisia reaktioita, jotka toisissa oloissa voisivat tuottaa yhtä rujoa jälkeä kuin mitä venäläinen nationalismi nyt levittää. Yksi nationalistisista reaktiosta on se miten kaikki venäläiset lännessä halutaan eristää ja syyllistää putinisteina ja potentiaalisena viidentenä kolonnana, aivan kuten kaikki Yhdysvaltain japanilaissyntyperäiset kansalaiset internoitiin leireihin toisen maailmansodan aikana.
Nationalismin turvautuminen voimapolitiikkaan tuottaa tuhoisia seurauksia ja suunnattomia inhimillisiä kärsimyksiä. Venäläiseen voimankäyttöön liittyy myös laskelmoitu piittaamattomuus säännöistä ja sopimuksista joilla sodankäyntiä on koetettu säädellä siviilien säästämiseksi ja epäinhimillisen kohtelun kieltämiseksi.

Autoritaariset valtiot ovat ensisijaisesti kiinnostuneet oman valtapiirinsä säilyttämisestä ja laajentamisesta. Neuvostoliiton aikana sen toimintaan vaikutti myös kommunistinen ideologia, jonka avulla NKP lähes Neuvostoliiton loppuun saattoi nojata sille uskollisten kommunististen puolueiden tukeen ja hyödyllisten idioottien hyväuskoisuuteen.

Putinin Venäjän vallankäyttö täyttää varsin pitkälle fasistisen valtion tunnusmerkit. Avoimen kansallissosialististen opinkappaleiden asemesta putinismin ideologia ammentaa voimansa isovenäläisestä nationalismista jota ortodoksinen kirkko täysimääräisesti tukee. Tälle kuitenkin löytyy myös sitä ymmärtäviä ja autoritaarista voimaa ihailevia nationalistis-populistisia puolueita lännessä, joita Venäjä pystyy käyttämään hyväkseen.

Keskinäisen riippuvuuden maailmassa nationalismi on umpikuja-aate. Yritykset hakea etuja muiden kustannuksella tuottavat hyvinvointimenetyksiä kaikille samoin kuin autarkiset omavaraisuuspyrkimykset, kun kansainvälisen työnjaon tuottamat suhteelliset edut jäävät hyödyntämättä. Kauaskantoisin ja tuhoisin seuraus nationalismista on sen varaan heittäytyneiden maiden kyvyttömyys ja haluttomuus olla mukana koko ihmiskuntaan kohdistuvien ilmaston muutoksen tai luontokadon kaltaisten eksistentiaalisten uhkien torjunnassa. Se voi menestyä vain mahdollisimman laajassa monenkeskisessä yhteistyössä.
Isoin paradoksi on, kuinka omalle kansalle (ja vain sille) kaikkea hyvää lupaava ja sääntöpohjaiselle kansainväliselle yhteistyölle selkänsä kääntävä nationalismi ei pysty tuottamaan mitään kestävää etua kansalleen edes sotasaaliin muodossa.

Venäjän imperialistinen hyökkäyssota tuottaa sen julmien sotarikosten vuoksi vain häpeää armeijalle ja surua sotaan tykinruoaksi pakotettujen sotilaiden omaisille. Sekään jos sota päättyisi Ukrainan alistamiseen ei toisi venäläisille mitään jaettavia peltisiä kunniamerkkejä konkreettisempia taloudellisia tai sosiaalisia etuja.

Erkki Tuomioja, kansanedustaja, SDP