Psykoterapeutti pohti lehtikirjoituksessa, mikä saisi meidät palvelemaan ihmisyyttä ja vaalimaan inhimillisiä arvoja. Terapiassa käy ahdistuneita nuoria, jotka pelkäävät, etteivät täytä aikuisena olemisen vaatimuksia. ”Masennuslääkkeet voivat hetkellisesti antaa heille lisäpotkua, empaattisen aikuisen henkilön tuki ja yhteiskunnan epäinhimillisten vaatimusten tiedostaminen auttaa vähän enemmän, mutta kuka tai mikä muuttaisi yhteiskuntaa,” kysyy terapeutti.

Terapia ei pysty korvaamaan lapsille turvallista yhteisöä, päivähoitoa, koulutietä ja opiskelua -tunnetta siitä, että kelpaa. ”Nyt vaaditaan radikaalia arvopohjaista muutosta ja konkreettisia toimenpiteitä. Lapsena koettu turva tai turvattomuus vaikuttaa ihmisen terveyteen ja toimintakykyyn koko elämän ajan,” terapeutti kirjoittaa.

Sain pari vuotta sitten viestin entiseltä oppilaaltani, itähelsinkiläisessä kansakoulussa. ”Kiitos opettajani, että autoit minua säilymään hengissä.” Opettaja on monelle lapselle kiinnekohta, majakka, joka vilkkuu valoa pimeyteen, turva, jonka suojiin myrskyssä ajelehtiva voi majoittua hetkeksi. Opettaja ei tietenkään voi pelastaa kaikkia haaksirikkoisia. Moni opettaja on itsekin mielenterveysavun tarpeessa, vaatimusten paineessa tuntiessaan, että kukaan ei tunnu ottavan tosissaan ja kuuntelevan sitä,  miten koulua on ”kehitetty.” Lisää suuria luokkia, lisää tehokkuusvaatimuksia, lisää pakollista omakehua ja pintakiiltoa, lisää koulujen, oppilaiden ja opettajien vertailua, lisää väheksyntää opettajalle, joka yrittää tehdä parhaansa heikoimpien auttamiseksi. 

Koululainen on nimetty ”tulevaisuusosaajaksi, joka luovuttaa osaamisensa yhteiskunnan käyttöön.” Kun kasvatuksesta, opetuksesta ja koko elämästä tehdään tuotantotaloutta, on järki kadonnut, viisaudesta puhumattakaan.

Ihmisarvo, yhteisöllisyys ja tunne siitä, että kelpaa  vanhemmille, opettajille ja yhteiskunnalle ovat lapsen eheän kehityksen peruspilareita. Jos tähän osataan liittää moraalista vastuuta lähiympäristön ja koko maailman hyvinvoinnista, koulussa voidaan tehdä moraalisesti arvokkaita tekoja; voidaan jopa torjua ilmastonmuutosta istuttamalla puita.

Luovuus ei saisi olla koulussa pelkkä tyhjä sana. Luova prosessi vaatii aikaa, ajatusten kypsyttelyä. Jokaisella oppilaalla tulisi olla mahdollisuus löytää alat, joilla oma luovuus on parhaimmillaan: käden taidot, keksiminen, kirjoittaminen, musiikki, tekniikka, johtajan tehtävät, kuvataide, luonnon suojeleminen jne. Luovuuden tappajia ovat kiire, tulosvastuu ja oppilaiden tuotosten vertailu. 

Taidekasvatus on tärkeä vastavoima koululaisia piinaavalle suorituskeskeisyydelle. Soittamisen lumo voi hurmata koululaisen niin, että vielä 77-vuotiaana hän soittaa hurmiossa klarinetilla Petite Fleuria ja Wild Cat Bluesia. Ainakin Sannan vaalipäällikkö Vanhasen Mika ymmärtää, mitä tarkoitan.

Kari Uusikylä
kasvatustieteen emeritusprofessori